LUNK

Neljä LUNKillista vuotta

2011-12-11T04:56:00.000-08:00

”Äiti mistä tähän autoon saa pitkät valot päälle?” ”Mikä ihmeen esityslista, eihän täällä mitään esityksiä tarvitse pitää?!” ”Okei, pöytäkirjasta olen kuullut ennenkin, se on se mihin merkataan kentällä tehdyt pisteet.” ”Mihin mä olen joutunut?”

Vuosi 2008, Pihla 18 v., Liikunnan ja Urheilun Nuorisokomitean ensimmäinen kokoontuminen ja pää täynnä kysymyksiä. Onneksi ajatukset selkenivät kuitenkin hyvin nopeasti ja nyt, melkein neljä vuotta myöhemmin, koen olevani hyvin perillä niin liikunnan ja urheilun maailmasta kuin kokouskäytännöistäkin. LUNKissa on ollut helppo oppia niin muilta jäseniltä kuin taustajärjestöjen edustajilta. Iso kiitos siitä!
Mutta mitä on jäänyt LUNKista päällimmäisenä mieleen? Reissut Turkkiin ja Ranskaan olivat hienoja kokemuksia, eikä Your Movea ja siihen liittyviä kokemuksiakaan voi sivuuttaa. Matkan varrelta ehdottomasti mieleenpainuvin kokemus on tietysti The Giant Leapin esittämä onnittelulaulu nuorten kevätpäivillä Solvallassa. Suurin asia LUNKin kokouksissa etenkin viimeisen kahden vuoden aikana olikin Suurtapahtuma, mutta myös kampanjan muut vaiheet. Olimme mukana alusta alkaen, ja matkan varrella mukaan tuli uusia ihmisiä, lajeja ja ideoita. Lopputulos oli valtava nuorten näköinen tapahtuma, ja voin olla erittäin ylpeä sanoessani olleeni mukana sen suunnittelussa.

LUNK on siis ollut paljon muutakin kuin kokouksia ja sähköposteja, ja niinhän nuorten toiminnan kuuluu ollakin. Mukana on ollut helppoa ja hauskaa olla kahden kauden ajan, johtuen vaihtelevista tapahtumista ja suureksi osaksi komitean loistavista jäsenistä. Kokouksissa on käsitelty paljon asioita mutta myös naurettu ja pidetty hauskaa. Yhteiset retket esimerkiksi Hiihtomuseoon samoin kuin enemmän tai vähemmän leikkimieliset kaupunkisodat ja jalkapalloilut hioivat meistä yhtenäisen porukan, jossa oli helppoa tuoda omia mielipiteitään esille.

Mitä tästä kaikesta jäi käteen? Pino esityslistoja ja pöytäkirjoja, käyntikortteja, Facebook-kavereita ja valtava kasa tietoa. Tärkeää sinänsä, mutta mukaan tarttui myös muistoja, vitsejä, leikkejä, naurua ja mikä tärkeintä, ystäviä. Saatuani mahdollisuuden tuoda ääntäni kuuluviin nuorten asioiden puolesta neljän vuoden ajan uskon kasvavani aikuiseksi, joka ymmärtää nuorten osallisuuden tärkeyden ja löytää keinoja kuulla heitä. Kiitos tästä mahdollisuudesta kaikille, jotka ovat neljän vuoden aikana kuunnelleet ja antaneet mahdollisuuksia tulla kuulluksi.

Auton valonappulat ovat löytyneet, esityslistat ja pöytäkirjat ovat saaneet merkityksensä, ja tiedän, että neljä vuotta sitten jouduin täysin oikeaan paikkaan. Nyt kohti uusia haasteita!

Teksti: Pihla Nikkarinen

One for all and all for one – seuratoimijan arkea

2011-11-17T07:47:00.000-08:00

Joitain asioita ei voi nähdä eikä koskettaa, ne täytyy tuntea sydämellä!

ma 7.11. Uusi kausi alkaa tänään! Odotan päivästä asti illan harjoituksia. Harjoituksissa taas iso määrä energisiä poikia, jotka innolla aloittavat uuden jalkapallokauden. Päädyn vetämään alkuverryttelyjä, jossa pidän pääpainon pallon kanssa tekemisessä. Sitten siirrymme itse lajiharjoitukseen, joka ei aluksi tunnu lähtevän liikkeelle. ”Pojat, te ette tee tätä minua varten, vaan itseänne varten. Nämä harjoitukset ovat sitä varten, että teistä tulee parempia jalkapalloilijoita”. Henkinen valmennus kantaa hedelmää ja harjoitus alkaa luistaa. Jes! Harjoitusten lopuksi jään vielä kentälle pyörimään ja tekemään yhdelle ikäluokalle seuran drop out -kyselyä.

ti 8.11. Vapaapäivä - kentältä. Alan kirjata drop out – kyselyn vastauksia tietokoneelle. Nuorten vastausten avulla saamme selville, miksi jalkapalloharrastus loppuu. Hyviä vastauksia, mietin lukiessani papereita, joista korostan vastaukset, joita voin käyttää seuralle tehtävässä koosteessa. Kello kuitenkin rientää, aika mennä joogaamaan.

ke 9.11. Viikkoharjoitukset. Olen ikäluokan harrasteryhmän vastaava ja mietin, miten saisin muutaman vilkkaan ja keskittymistä vailla olevan pojan keskittymään paremmin. Saavatkohan he tarpeeksi liikuntaa päivän aikana? Asia jää pohdituttamaan. Harjoitusten jälkeen jään tekemään C- ja B-junioreille drop out – kyselyä. Yritän värvätä B-junioreista muutamaa vanhaa valmennettavaani ikäluokkaamme valmentamaan. ”Jos saan 20€/tunti, sit tuun.” Illalla mielessäni alkaa pyöriä ajatus jalkapallotapahtumasta nuorille paikallisessa jalkapallohallissa. Lähtisiköhän kaupungin liikunta- tai nuorisotoimi mukaan? Visiot pyörivät päässäni, kunnes silmäni sulkeutuvat unien maailmaan.

to 10.11. Saavun kotiin katson kalenteria. Tyhjää täynnä! Asetun sohvalle hyvään asentoon ja avaan tv:n. Samassa puhelin soi. Seuran toiminnanjohtaja kysyy, haluaisinko järjestää hänen kanssaan pikkujoulut seuran junioreille jalkapallohallissa. Ajatus kuulostaa hyvältä ja suostun. Kalenteri näyttää täydeltä, mutta ajatus oli niin hyvä, että haluan olla mukana!

pe 11.11. Viikonloppu alkaa! Siivotessani mieleeni juolahtaa vanha koulutehtävä, jossa suunnittelin urheiluseuratoimintaa erityislapsille ja – nuorille. Ai niin, sitäkin asiaa pitää viedä eteenpäin. Lisäksi huomaan parvekkeen nurkassa jalkapallokassin, joka on jäänyt syksyn kesäfutiksesta lojumaan nurkkiini.

la 12.11. Yritän saada aamupäivästä kimppakyytiä lähellä asuvilta perheiltä ikäluokan harjoituksiin. Osa pojista on lähtenyt seuran järjestämälle leirille, mutta onneksi isäni ottaa minut mukaansa töistä tullessaan. Harjoituksissa on vähän poikia ja joudumme lisäksi hieman keskustelemaan kiroilusta. Asia ymmärretään ja sitten taas jatketaan. Harjoitusten jälkeen suuntaan oman ja serkkujen perheen kanssa isänpäiväaterialle, jonka aikataulu muuttui isän oman joukkueen pelin ja Suomen jääkiekkomaajoukkueen pelin vuoksi.

su 13.11. Seuran naperofutista kahden tunnin ajan. Menen paikalle hyvissä ajoin, tällä kertaa teemana viime viikon tapaan on temppurata. Ensimmäisenä saapuvat 3-4-vuotiaat ja heidän jälkeen 5-6-vuotiaat. Lopuksi saamme aidon kiitoksen, kun eräs lapsista käy halaamassa muutamaa ohjaajaamme. Parin tunnin futailun jälkeen jalkapalloviikko on paketissa. Huomenna taas ikäluokan treenit, joita jään suurella innolla odottelemaan!

Teksti: Daniye Jokinen

Yhteen hiileen

2011-11-07T03:14:00.000-08:00

Yhä useammin kuulen tilanteesta, jossa lupaavan nuoren urheilijan uraa ei osata edesauttaa oikealla tavalla. On tehty paljon pelinavauksia kokonaisvaltaisesta valmentamisesta, luotu erittäin hyödyllinen Kasva urheilijaksi-sivusto ja kouluttautumaan rohkaistaan ellei jopa pakoteta. Jokainen lajiliitto tekee varmasti voitavansa tuodakseen jäsenjärjestöilleen kattavan koulutuspaketin ja luodakseen mahdollisimman monta tapaa suorittaa niitä. Kuitenkin kurssien osallistujalistat huutavat usein tyhjyyttään. Onko meillä varaa jatkaa 'oma tapa, paras tapa'-ajattelua vai voisimmeko yhdistää ensin lajin sisällä osaamisemme, jonka jälkeen lajien välinen yhteistyö kuulostaisi luonnolliselta jatkumolta?

Tällä hetkellä tilanne on etenkin useassa yksilölajissa kimurantti. Yksilövalmentajalla voi olla mittaamattomat määrät lajitietoa, muttei tarpeeksi osaamista esimerkiksi kuormituksesta tai ravinnosta. Myös vuorokausirytmin opettaminen kuuluu nykyään opettajien ja valmentajien vaatimuksiin. Useassa yksilölajissa on varmasti huomattu joukkuelajien viime aikainen menestys. Jääkiekossa, jalkapallossa ja esimerkiksi lentopallossa on jo usean vuoden ajan tehty paljon oikeita asioita ja kanavoitu energiaa oikeaan suuntaan. Yhä ammattimaisempi ote valmentamiseen ja aktiivinen valmennusverkoston tukeminen ovat ainakin muutamia yksittäisiä syitä menestyksen takana.

Seurat pelkäävät usein palkata päätoimista seuratyöntekijää ja etenkin valmentajaa. Nykyisin seurat voivat kuitenkin hakea tukea useista lähteistä ja aivan viime vuosilta on olemassa monia onnistuneita esimerkkejä 'riskinotosta'. Mitä aikaisemmin lapsi tai nuori saa ammattimaista valmennusta, sitä paremmat tulokset luonnollisesti ovat. Tässä vaiheessa varmaan usea kauhistelee 'ammattimainen'-sanan käyttöä. Se, että valmentaja on monipuolisesti kouluttautunut sekä mahdollisesti päätoiminen ei tarkoita välttämättä harrastuksen muuttumista kilpailuorientoituneeksi tai pakkopullaksi. Taitava valmentaja osaa hauskuuden varjolla kehittää tekniikkaa ja fysiikkaa sekä ottaa huomioon ulkopuoliset seikat. Muistan joskus kuulleeni sanottavan, että: Silloin kun luulet tietäväsi kaiken, et tiedä vielä mitään. Näitä sanoja voisi valmentajat joskus varmasti miettiä.

Teksti: Miikka Neuvonen

Ota lunkisti!

2011-10-11T05:49:00.000-07:00

Juoksen, juoksen niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Ruohonkorret taittuvat ja voikukan siemenet lähtevät lentoon viuhuessani niiden ohitse. Äkkiä vaihdan suuntaa, nopeammin kuin yksikään toinen. Näen sen jo edessäni, ihan lähellä. Niin lähellä että kohta voisin jo osua siihen. Vaihdan taas suuntaa salamannopeasti. Loikkaan kiven yli ja voi ei! Hiiri livahtikin kivenkoloon piiloon.

Juoksen, juoksen niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Palikat jäävät välillä jalkojeni alle, mutta se ei haittaa. Ne lentelevät eri suuntiin kuin pienet kipinät. Ei tässä vauhdissa ehdi sellaista huomaamaan. Törmään huoneen oveen, käännyn ja jatkan matkaani. Eikö ne nyt jo huomaa! Kiljahdan kimeästi ja jatkan juoksuani. Ei, ei äiti vieläkään huomaa kuinka olen oppinut juoksemaan. Hän on liian kiireinen huomaamaan minut.

Juoksen, juoksen niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Vilkaisen rannettani, voi ei! Tästä saan kuulla vielä pitkään. Kiristän askeleitani ja väistelen lätäköitä. Sateenvarjoni käännähtää ympäri kovasta tuulesta, pisarat paiskautuvat naamalleni. Valot näyttävät punaista ja joudun pysähtymään. Ohi ajava auto roiskaisee päälleni vettä. Sen lisäksi että olen litimärkä olen niin pahasti myöhässä.

Juoksen, juoksen niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Ensin olen aivan hievahtamatta, aivan varmasti olen. Sitten se tapahtuu. Pahin painajainen. Heilahdan tuhannesosan liian aikaisin. Irtoan telineestä. Enää ei mitään ole tehtävissä. Ei enää auta vaikka juoksisin niin kovaa kuin pääsen. Irroitan numerolapun rinnastani ja tulostaulussa lukee kohdallani hylätty.

Juoksen, juoksen niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Näkikö se minut? Jäinkö kiinni? Ei, en usko. Jatkan matkaa kulman taakse. Hengästyn hurjasti. Kaduttaa. Päässä tykyttää ajatus, mitä mä sanon mutsille? Mä lupasin sille. Saanko enää lähteä luokkaretkellekään, kun lupasin ettei tämä toistu. Pysähdyn ja totean, että opettaja on aivan takanani ja savuava tumppi on edelleen kädessäni.

Juoksen, juoksen niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Tänään on minun vuoroni. Tänään saan nimeni lehteen! Juoksen ja ei, tuomari ei vihellä. Tihennän askelta ja otan pallon haltuuni. Enää muutama askel ja sitten sen on lähdettävä. Tukijalka asettuu pallon viereen ja jihuu, pallo singahtaa yläriman kautta...maalivahdin syliin. Minä en onnistunut tänäänkään, vaikka juoksin. Minä todella juoksin!

Kaikki me juoksemme läpi elämämme, juoksemme niin kovaa kuin jaloistamme pääsemme. Jalkoja polttaa jatkuva kiire ja tekemättömät työt. Kotikin pitäisi pitää puhtaana. Pitäisi aloittaa dietti ja kuntokuuri, mutta kun ei ehdi. Juoksemme karkuun tekemiämme virheitä. Pelkäämme epäonnistumista. Pelkäämme ettei meitä huomata, jollemme juokse ja onnistu.

Mitäpä jos tänään ehtisitkin tehdä sen kaikkein tärkeimmän teon ja lepäisit. Lakkaisit kiirehtimästä ja pysähtyisit hetkeksi katsomaan ympärillesi. Itse ymmärsin tämän kun näin, että se kissa joka hiirtä jahtasi, heittikin oikoselleen kiven päälle ja jäi levollisena vain odottamaan saalistaan. Se ymmärsi, ettei kannata hötkyillä turhaan. Kyllä se hiiri sieltä vielä ulos tulee ja sitten onkin taas mentävä!

Peput pois penkeistä!

2011-03-31T01:48:00.000-07:00

Nuorten liikkumattomuutta perustellaan tietokoneiden käytön ja television katselemisen lisääntyneisyydellä, laiskuudella ja pullamössö – nuorisolla. Todellisuudessa liikkumattomuuden syyt ovat peräisin paljon syvemmältä.

Aikoinaan oma mielenkiinto jalkapalloa kohtaan löytyi lähiperheen aktiivisuudesta. Molemmat isoisäni olivat vuosikymmeniä toimineet seuratoimijoina paikallisissa seuroissa, isäni toimi jalkapallovalmentajana ja jääkiekkotuomarina – kävin myös itse niitä innokkaasti seuraamassa. Äitini yritti saada minua balettiin, tanssiin ja luisteluun, mutta mikään niistä ei miellyttänyt. Olin jo kauan salaa kadehtinut isoisääni, isääni ja veljeäni heidän upeista Järvenpään Palloseuran verryttelyasuista. Se, jos mikä innosti perheen tytärtäkin vetämään nappulakengät jalkaan ja liittymään jalkapalloperheeseen. Sillä tiellä ollaan edelleen neljäntoista vuoden jälkeen, nykyään valmentajan roolissa.

Suurin vastuu nuoren liikkumattomuudelle lienee ympäristötekijöillä. Kaiken ydin on se, mihin nuori kasvatetaan: Onko aina saatu kyyti kouluun, harjoituksiin ja kavereille? Onko tietokone omassa huoneessa ja sen ääressä voi istua ilman valvontaa tuntikausia yömyöhään asti? Maistuuko koulussa kouluruoka vai lähikioskin hampurilainen? Seisotaanko harjoituksissa enemmän jonoissa kuin juostaan pallon perässä? Ovatko lähipaikan liikuntamahdollisuudet suljettuna arki-iltaisin ja viikonloppuisin?

Satuin eksymään Internetissä sivustolle, jossa keskusteltiin lapsuuden asuinpaikastani. Kovasti kehuttiin lapsiystävällistä ympäristöä ja kyyditkin kouluun hoituvat kimppakyydeillä. Siis hetkinen – kyydeillä? Matkaa koululle on noin kaksi kilometriä. Ollessani ala-asteella kuljimme pääsääntöisesti matkan kävellen tai pyörällä. Välillä pienen ekaluokkalaisen mukana olivat luistimet ja sukset koulutavaroiden lisäksi, välillä matka kotiin kesti parikin tuntia, kun jäätiin tekemään läksyjä tienvarteen, syömään eväitä tai leikkimään näkymättömien mielikuvitusystävien kanssa. Nykypäivänäkin matka taittuu mieluummin pyörällä kuin bussilla.

Näiden asioiden parissa Nuoren Suomen ja Demoksen ideamyllyssä työskenneltiin ja faktat kolahtivat kuin pallot naamaan. On turha syyttää nuoria siitä, mihin he eivät itse välttämättä voi vaikuttaa. Jos olosuhteet eivät mahdollista liikkumiselle, ei sitä myöskään tapahdu. Voisiko nuorille kuitenkin antaa mahdollisuuden vaikuttaa näihin asioihin?

Osana Your Move – kampanjaa on kouluissa järjestettävät liikuntatapahtumat, joissa apuna hääräilee Nuoren Suomen kouluttama Moveri. Moveri on itsekin liikunnallisen ja urheilullisen taustan omaava nuori aikuinen, jonka tehtävä on tukea ja kannustaa nuoria itse järjestämään liikunnallisia tapahtumia. Tapahtuma voi olla liikuntapäivä, välituntiviikko tai mitä vaan siltä väliltä. Pääasia on, että nuoret pääsevät itse vaikuttamaan ja suunnittelemaan, mitä koulussa tehdään. Itse työskentelen kampanjan Moveri -toiminnan parissa ja voin kertoa, että opettajilta on tullut pelkästään positiivista palautetta: vanhat ja ehkä liiankin perinteeksi muodostuneet liikuntamuodot ovat saaneet kylmää kyytiä raikkaiden tuulahdusten tieltä. Monissa kouluissa ideat ovat liitetty osaksi koulujen liikuntapäiviä. Välintunneillekin on saatu liikettä ja tekemistä.

Vastuu nuorten liikkumisesta on meillä kaikilla, niin vanhemmilla kuin päättäjilläkin. Kuunnellaan nuoria, mitä heillä on sanottavana. He kuitenkin parhaiten tietävät, mistä heidän ikäisensä tykkää ja innokkuutta nuorisosta löytyy.

Tämän blogin otsikko on tukioppilasryhmän ideoima nimi Hyvinkään Puolimatkan koulun välintuntiviikolle, joka järjestettiin viime marraskuussa. Viikko kantoi nimeä ”PPPP – Puolimatkan Peput Pois Penkeistä”. Ei hullumpaa, eihän?

Daniye

Kulissien takana

2011-03-14T13:57:00.000-07:00

Suomalainen urheilu perustuu vapaaehtois- ja talkootyöhön. Harvassa ovat ne seurat, jotka pystyisivät palkkaamaan itselleen työntekijää tai valmentajaa. Pyyteettömästä työstä harvoin jaetaan kiitosta.

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miten ja kenen avulla Suomessa onnistutaan järjestämään arvokisoja? Talkoolaiset työskentelevät pyyteettömästi viikonlopusta ja vuodesta toiseen ainoastaan mahdollistaakseen muiden urheilemisen, olisiko aika pysähtyä kiittämään heitä?

Suomi on vapaaehtoisuusaktiivisuudessa maailman eliittiä. Jos millä tahansa työpaikalla varsinkin perheellisiltä ihmisiltä kysyttäisiin, ovatko he koskaan olleet mukana urheiluseuran talkoissa, luultavasti suurin osa käsistä nousisi ylös.

Rahallisesti vapaaehtoisten tuottama panos on usein se ratkaiseva, ja ilman suomalaisten talkoohenkeä ei esimerkiksi useita arvokisoja olisi pystytty täällä meillä järjestämään.

Esimerkiksi Your Move -suurtapahtuma lähenee huipentumaansa. Ohjelmaa on järjestetty hyvin organisoidusti käyttäen sekä työllistettyjä nuoria että vapaaehtoisia. Päätapahtumassa vapaaehtoisten määrä kohonnee noin 2000 ihmiseen, joista suuri osa on nuoria.

Jotta lapsen harrastamisen hinta ei nousisi tähtitieteelliseksi, sisältyy osana seuraan kuulumista tietty määrä talkoita esimerkiksi inventaarioina, makkaranpaistona tai narikan hoitona. Yleensä talkoisiin on ikärajat, ja vastuu velvollisuuksien hoidosta siirtyy vanhemmille.

Hektisessä nykymaailmassa on joissain tapauksissa lyöty könttäsumma talkoiden perään määrittämään sitä rahamäärää, millä vanhemmat voivat lunastaa itsensä vapaiksi talkoista. Vaikka seura saakin rahansa, on jonkun kuitenkin hoidettava jo sovitut talkoot.

Tässä vaiheessa katseet kääntyvät seuratoimijoihin. Epäkiitollinen rooli lankeaa ihmisille, jotka jo ennen lisätalkoita tekevät korvauksetta seuran eteen töitä. He järjestävät pelimatkat, syömiset, vetävät harjoituksia, siirtävät maalit, tuovat pallot ja joskus leipovat kanttiiniin sapuskat. Ja tämä kaikki hyvää hyvyyttään!

Vasta vanhemmalla iällä olen oppinut ymmärtämään sen kovan työn, mitä vaaditaan tapahtumien järjestämiseen. Tiedän, ettette te talkoolaiset välttämättä pidä tekemiänne asioita kovin isoina, mutta jonkun ne asiat on hoidettava, ja siitä suuri kiitos teille!

Mahdollistatte usean nuoren urheilun.

Miikka Neuvonen

Liikunnan ja urheilun nuorisokomitealaiset seuraavat blogikirjoituksillaan ajan menoa, otalunkisti.blogsport.com

Oodi puulaakiliikunnalle

2011-03-05T23:54:00.000-08:00

Puulaakiliikunnassa kulminoituvat liikunnan aito ilo, yhteisöllisyys ja hikiliikunta. Puulaakiliikunta on mielestäni aliarvostettu liikkumismuoto kilpaurheiluun ja hyötyliikuntaan verrattuna, eikä se myöskään mediassa saa ansaitsemaansa huomiota. Liian harvassa ovat nuorten tai nuorten aikuisten omat liikuntaporukat, joissa pääosassa on sosiaalisuus ja hauskuus, ei raaka kilpailu. Puulaakitoiminta on omiaan edistämään nuorten, miksei vanhempienkin, vastuunottoa ja vuorovaikutusta. Puulaakiliikunnan mahdollistaminen ja siihen motivoiminen pitäisi olla kaikkien liikunnan ammattilaisten harteilla!

Opiskelen liikunnanopettajaksi ja ainejärjestömme Sporticuksen aktiivit ovat laittaneet alulle uuden urheiluseuran, Liikunnan Riemun. Seuran tarkoituksena on mahdollistaa sekä rento puulaakipelailu että vakavampihenkinenkin kilpaurheilu. Jaostoja löytyy useampia naisten lentopallosta miesten futsaliin. Laajemmalla tasolla paras esimerkki organisoidusta puulaakikilpailutoiminnasta on Lahden Kortteliliiga, jonka lähes neljätuhatta 15–75-vuotiasta jäsentä kilpailevat ympäri vuoden 17 eri lajissa. Muutama vuosi sitten pääsin itsekin kirmaamaan pallon perään numero selässä vuosien tauon jälkeen viikonloppusarjan kolmosdivarissa. Puulaakiliikuntaan ei tarvita virallista seuraa tai organisaatiota. Kysykääpä asiaa vaikka liikunnan ”Paskojen palloilijoiden kerholta”, joka kokoontuu viikoittain parantamaan palloilutaitojaan hyvällä porukalla ja hengellä.

Nuorilla ei aina ole yhteisöä, johon voisi kiinnittyä ja jonka mukana kasvaa. Opiskelijat kärsivät jaksamisongelmista ja työstressistä. Liian usein tarjolla on vain kilpaurheilua useine viikoittaisine harjoituksineen ja menestystaivoitteineen, mikä ei kaikilla nuorilla ainakaan vähennä stressin määrää. Turhan monet nuoret jäävät vaille harrastusta yläasteen jälkeen. Nuori ei välttämättä halua kovin tosissaan urheilla, koska elämässä on muutakin, mutta toisaalta kuuluminen porukkaan ja yhdessä tekeminen voi olla tärkeä osa oman identiteetin luomista. Hieman vanhemmalla iälläkin voi lenkille lähtö yksin tuntua liian tylsältä, mutta positiivinen sosiaalinen paine ajaa laiskemmankin miehenjärkäleen hikipanta päässään läheiseen sählykaukaloon.

Näitä asioita emme pohdiskelleet, kun seitsemännen luokan alettua marssimme rehtorin kansliaan pyytämään sählyvuoroa kourassamme kahdenkymmenen oppilaan pelaajalista. Valveutunut rehtori antoi meille koko yläasteen ajaksi kaksi 1,5h vuoroa viikossa. Monille pojille tämä kolmituntinen oli ainoa liikuntaharrastus yläasteen aikana. Toisaalta ”pelaajavalmentajamme” on pelannut myöhemmin kymmeniä sm-pelejä salibandyssa. Liikunnan lisäksi saimme vastuuta, onnistumisen kokemuksia, loimme yhteisön ja välillä pelasimme ystävyysotteluita muita luokka-asteita vastaan. Ilman rehtoria olisi nuorten pojankoltiaisten hieno idea maatunut lipaston pöytälaatikossa. Monia hikipisaroita olisi jäänyt vuodattamatta ja monia naurunremakoita nauramatta.

Miten tämänkaltaista toimintaa voidaan edistää nuorilla? Kenen vastuulla se on? Mistä kaivetaan harrastetilat? Kaiken tulee lähteä nuorista itsestään, mutta joskus siihen ehkä tarvitaan pientä katalysaattoria, joka auttaa asioita tapahtumaan. Liikunnanopettaja ja rehtori voivat kannustaa oppilaita tekemään itse tarjoamalla tilaa ja mahdollisesti välineitä nuorten käyttöön. Hankalinta on alkuunpääsy, minkä jälkeen toiminta etenee kuin itsestään. Myös seurat voivat tarjota mahdollisuuksia puulaakitoimintaan. Hyvänä esimerkkinä katalysaattoreista ovat, Nuoren Suomen kouluttamat Muuverit, jotka kiertävät ympäri Suomea kouluissa tukemassa oppilaita välituntiliikunnan tai liikuntatapahtumien järjestämisessä. Heitänkin mietintämyssyn lukijoille: Mistä saataisiin jokaiseen koulu- ja seurayhteisöön omat muuverinsa?

LUNK on nyt LUM:ssa – siis OMG!

2011-03-05T07:22:00.000-08:00

Oletko huomannut koskaan, että puhe täyttyy lyhenteistä ja hienoista sanoista? Lyhenteet helpottavat ja nopeuttavat keskustelua – ainakin silloin, kun kaikki osapuolet tietävät, mitä lyhenteet tarkoittavat. Pahimmillaan lyhenteiden ja slangisanojen käytöllä jätetään esimerkiksi uusimmat tulijat keskustelun ulkopuolelle ja luodaan torjuva ilmapiiri.

Voi olla noloa kysyä, mitä lyhenne tarkoittaa, vaikka vastauksen antajan pitäisi pikemminkin nolostua, koska ei ole ottanut keskustelun kaikkia osapuolia huomioon. Näin vuoden vaihduttua monien hallitusten ja työryhmien kokoonpanot uusiutuvat, ja on hyvä miettiä asiaa tästäkin näkökulmasta.

Jos et tiedä, niin KVG…

Olin loppiaisen tienoilla Budapestissa, jossa avattiin Euroopan vapaaehtoisuuden teemavuosi (EYV). Osallistuimme Hanna Vainisen kanssa EYV 2011 Allianssin järjestämään työryhmätyöskentelyyn ja komission järjestämään konferenssiin edustaen Eurooppalaisia urheilujärjestöjä (ENGSO). Oli kunnia olla edustamassa urheilujärjestöjä niin merkittävässä tilaisuudessa. Sen sijaan oli harmillista huomata, että työryhmässämme useat kokeneemmat kävijät esittäytyivät olevansa järjestöstä XX tai YY, mutta järjestöjen koko nimet jäivät hämärän peittoon. Jos on tarkoituksena yrittää ymmärtää eri tahoja edustavien ihmisten näkökulmia ja lopulta löytää yhteisymmärrys, olisi hyvä tietää, millaisella kentällä pelataan.

Budapestissä erityisen vahvasti edustettuina olivat partiolaiset ja Punainen Risti. Lisäksi paikalla oli erilaisia vapaaehtoisjärjestöjä, esimerkiksi vaihto-oppilasjärjestöjä, nuorisojärjestöjä ja elinikäisen oppimisen järjestöjä. Myös yrityksistä oli muutama edustaja, koska meidän työryhmämme aihe oli työnantajan mahdollistama vapaaehtoistyö (employee volunteering). Tässä EYV 2011 Allianssin järjestämässä ensimmäisessä tapaamisessa määriteltiin vapaaehtoisuutta ja luotiin yhteistä pohjaa tuleville keskusteluille. Tavoitteena on luonnollisesti konkreettiset toimenpiteet, joihin pyritään teemavuoden aikana tehtävien selontekojen ja suositusten avulla.

Jokaisella järjestöllä on oma kieli ja omat lyhenteet, mikä tuo osaltaan yhteenkuuluvuuden tunnettakin. Uuden ihmisen tullessa järjestöön on hyvin tärkeää, että tuota kieltä avataan, jotta pääsee mukaan ja tuntee kuuluvansa joukkoon. Aloittaessani syksyllä työt Punaisella Ristillä kuulin muun muassa seuraavia ilmauksia: näpä (Nälkäpäivä), yk (yleiskokous), nusu (nuorisotoiminnan suunnittelija) ja kara (katastrofirahasto).

Liikunnan ja urheilun nuorisokomitean, LUNK:n, jäsenet ovat jo muutaman vuoden ajan saaneet olla tuomassa nuorten näkökulmaa SLU:n valiokuntien ja Nuoren Suomen hallituksen työskentelyyn (näistä jälkimmäisessä ainoastaan puhe- ja läsnäolo-oikeudella). Nämä vaikuttamisen paikat ovat olleet erittäin opettavaisia ja mielenkiintoisia, mutta myös haasteellisia. Olen huomannut, että lyhyessä ajassa olen omaksunut valtavan määrän asioita ja esimerkiksi ihmisten nimiä – ja paljon on vielä opittavaa. Lyhenteitä on onneksi käytetty vähemmän.

Kristiina Kangas

Pelikenttänä seuran hallinto – löytyykö nuoria reservistä?

2011-02-20T09:39:00.000-08:00

Hyvät tyypit eivät riitä, ammattilaisten maailmassa taidot ja kokemus ratkaisevat. Valmentajat valitsevat joukkueeseen tarvitsemansa pelaajat. Joka vuosi myös muutama lupaava juniori pääsee pelikentälle, josko heistä tulisi tulevaisuuden tähtiä. Seurojen puheenjohtajat toivovat hallitukseen ammattilaisia: juristia, webmasteria, veroasiantuntijaa, markkinoinnin ammattilaista, psykologia, kirjanpitäjää. Onko hallituksen pelikenttä avoinna myös nuorille?

Urheilussa on sanomattakin selvää, että nuoria on otettava mukaan, jotta taataan joukkueen sekä seuran menestys myös tulevaisuudessa. Viimeistään nyt on seurojen aika herätä samaan asiaan myös hallinnossaan. Ketkä pyörittävät teidän seuraanne tulevaisuudessa?

Ammattimaistunut seuratoiminta kaipaa osaavia henkilöitä. Kuinka kustannustehokasta olisikaan, jos seurahallinto olisi täynnä eri alojen ammattilaisia, joilla olisi halua kehittää seuratoimintaa ilman kokouspalkkioita tai tuntiveloituksia. Onko seuratoiminnassa siis sijaa nuorille, jotka opettelevat vasta kokouskäytäntöjä ja jotka eivät osaa lukea tilinpäätöstä? Mistä löytää nuoria, jotka ovat kiinnostuneita budjeteista ja vuosikertomuksista?

Yksinkertaisia vastauksia edellä esitettyihin kysymyksiin ei ole. Nuorten kohdalla ilmenee sama aikaresurssien puute, kuin aikuisissakin. Aktiiviset nuoret ovat usein monessa mukana ja selvää on, että aika ei riitä kaikkeen mitä haluaisi tehdä. On siis huomioitava, että seuran hallinnon mielekkyys kilpailee nuorten elämässä monen muun asian kanssa. Usein ajatellaan, että nuorille on ominaista jatkaa oman urheilu-uransa jälkeen valmentajana, mutta näitä nuoria kannattaa myös houkutella mukaan hallitukseen. Useilla seuroilla voi olla haasteena löytää lisää harrastajia, varsinkin nuoria. Nuorten näkemykset siitä, miten seura voisi löytää uusia jäseniä, ovat arvokkaita. Yksikin nuori hallituksessa voi tuoda kymmenen nuoren mielipiteen julki.

Seuraihmiset ovat oma lukunsa, joita muiden on välillä vaikea ymmärtää. Miksi käyttää vapaaehtoistyöhön kymmeniä tunteja kuukaudessa, kun sen ajan voisi käyttää myös muuhun? Koko ikäni jollakin tapaa urheiluseuratoiminnassa mukana olleena on vaikea kuvitella elämää ilman seuroja ja niiden kattojärjestöjä. Suurin motivaatio itselleni seuran hallinnossa on vaikuttaminen. Olen pyrkinyt määrätietoisesti vaikuttamaan ensin seuratasolla, sitten lajiliittotasolla, maakunnallisella tasolla ja valtakunnallisella tasolla. Seuratoimintakokemuksista on ollut hyötyä työelämässä ja opiskelu ja työ ovat antaneet paljon seuratoimintaan. Seuroissa saatuja kokemuksia ei mitata rahassa.

Olen käynyt hallituksen pelikentän eri rooleja läpi ja päätynyt puheenjohtajaksi. Seuraavien tähtien metsästys on käynnissä…

Heidi Tamminen

HERÄTYS!

2010-11-29T10:20:00.000-08:00

Hyvään käyttäytymiseen kuuluu toisten huomioiminen ja kunnioittaminen, yhteisten sääntöjen noudattaminen ja asiallisuus tilanteessa kun tilanteessa. Edellä mainitut ohjeet pätevät yleensä hienosti meidän jokapäiväisessä arjessa. On ihana huomata kaatosateessa pyöräillessä auton hidastavan vain päästääkseen märän ilmestyksen tien yli. Märkä mikä märkä, sitä tosiasiaa ei voi muuttaa, mutta voin silti kertoa, että vaikka jokainen päällä oleva vaatekappale olisi läpeensä märkänä, niin kyllä tuo pieni huomionosoitus jaksaa lämmittää mieltä kotiin asti.

Mutta entäs kun siirrytään pyöräteiltä urheilukentille. Miten hyvät käytöstavat näkyvät siellä, vai näkyvätkö ollenkaan!? Joukkuelajien harrastajana tiedän, että mitään ”soreja” ei kentällä sallita, koska eihän nyt kukaan tahallaan halua vastustajaa satuttaa – niin, ainakaan periaatteessa. Jos huomataan toisen loukkaantuneen, laitetaan peli tällöin yleensä poikki. Vahingot ovat vahinkoja ja jollain tapaa loukkaantumiset jopa kuuluvat urheiluun, mutta missä menee raja toisen satuttamisessa? Kuka määrittelee milloin teko oli tahallinen, milloin ei?

Joskus mietin, onko urheilukentillä ja etenkin katsomossa eri säännöt. Pienet nyrkkitappelut vain jollain sairaalla tavalla sytyttävät yleisön ja vastustajalle huutelu kentällä ja katsomossa kuuluu pelin henkeen. Kolikon kääntöpuolella onkin toisten huoli siitä miten tappelussa ”hävinneelle” kävi. Kysymys kuuluukin, kuinka paljon kentällä mietitään tekojen seurauksia? Vai sallimmeko me, urheilijat ja katsojat, urheilun maailmassa enemmän?

Viimeaikaiset tapahtumat urheilun piirissä on saanut miettimään, minne nuorena opittu kultainen reilun pelin henki ja viattomuus katoaa… Toki urheilu jos mikä nostattaa tunteet pintaan itse kullakin, mutta meillä jokaisella on vastuu omasta käytöksestämme. Kunnioitus vastustajaa ja yleensäkin muita ihmisiä kohtaan tulisi olla peruslähtökohtana toimissamme. Jätetään ne keskisormet ja turhat tappelut ajatuksen tasolle ja käyttäydytään niin kuin meidän kuuluu. Ohjataan omalla hyvällä esimerkillämme muita, etenkin nuorempia sukupolvia hyvään käytökseen. Ei ruokita mediaa typerillä letkautuksilla tai teoilla, joista joudumme kuitenkin tulevaisuudessa kantamaan seuraukset.

Unohdetaan kuuluisat viidakon lait ja tehdään vaihteeksi kuten eräs pikkupoika jääkiekkopelin aikana katsomossa, todetessaan vastustajan siirtyessä johtoon: ”ei se mitään, ensi kerralla on meidän vuoro”. Ja kuinka ollakaan kotijoukkue tasoitti hetkeä myöhemmin. Muutamaa penkkiriviä alempana istuvat iäkkäämmät herrat päättivät huudella vastustajalle törkeyksiä – onnellisina kotijoukkueen menestyksestä tietenkin. Samainen pikkupoika tyytyi hymyilemään leveästi ja kuiskaamaan isälleen: ”jee, mä tiesin”.

…Hyvä käytös vaatii loppujen lopuksi pieniä tekoja.

LUNK Ja Your Move

2010-11-27T01:03:00.001-08:00

Tällä kertaa blogissamme juttua Your Movesta. Your Move -kampanja on isoimpia taustajärjestöjemme nuorten kampanjoita. Olemme mukana nuorista koostuvassa suunnitteluryhmässä. Lisäksi LUNKille on annettu tehtäväksi suunnitella ja toteuttaa kampanjan kansainvälinen näkyvyys ja kokonaisuus. Tällä hetkellä LUNKkilaisista kaksi on töissä täysipäiväisesti kampanjan eri osa-alueilla.

Your Move on Nuoren Suomen ja SLU:n yhdessä toteuttama kampanja 13–19 vuotiaille nuorille. Kampanjan tavoitteena on lisätä nuorten liikkuvuutta ja edesauttaa uudenlaisen nuorisokulttuurin syntymistä. ”Liiku miten haluat! Ei ole väliä miten liikut kunhan liikut” sloganilla pyritään siihen, että nuoret oppisivat ja ymmärtäisivät liikkumisen olevan myös hauskaa, eikä tyylillä ole väliä. Kampanja huipentuu ensi vuoden keväällä 27.5.–1.6.2011 Suurtapahtumaan. Your Move tulee valtaamaan koko Helsingin Olympiastadionin ympäristön kuudeksi päiväksi. Kävijätavoite on 50 000 nuorta.

10.11.2010 koko SLU-talo Länsi-Pasilassa sai Your Move ilmeen. Kyseessä oli Your Move päivä eli Suurtapahtuman lanseeraus ja tiedotustilaisuus. Your Move tiimin työntekijät olivat heti aamusta toivottamassa talon väen tervetulleeksi klo 12 alkavaan tilaisuuteen. Erikoista toivotuksessa oli, että jokaiselle annettiin VIP-passi, Your Move – kaulanauha, joka oikeutti sisäänpääsyyn. Varsinaisesti päivä lähti käyntiin tiedotustilaisuudella, jossa paikalla oli median edustajia. Ohjelmaan oli haluttu saada uusi, nuorekas ilme – niinpä perinteisen esittelyn jälkeen vuorossa oli muotinäytös. Näytös ei ollut ihan mikään tavallinen: lähes jokainen mukana oleva lajiliitto ja taho oli rekrytoinut paikalle nuoren omasta lajistaan. Nämä nuoret esittelivät medialle ja yleisölle oman lajinsa, pitämällä päällä lajivaatteitaan ja kantamalla muutakin oleellista rekvisiittaa. Yleisö kannusti nuoria malleja ja hurrasi heille. Vaikuttava näkyhän muotinäytös oli kun lähes 40 lajinuorta edusti omaa lajiaan – iloisesti ja reippaasti! Ohjelman jälkeen yleisö pääsi tutustumaan puolikkaaseen Turbomove-rataan joka oli tuotu varta vasten Your Move päivään. Aamupäivä hujahti nopeasti iloisessa ja kannustavassa hengessä. Lounaalla päivän henki jatkui ja ruuaksi oli muun muassa Turbomove-lasagnea ja Supermove-kasvisruokaa. Iltapäivän osuus oli tarkoitettu talon omalle väelle sekä muille merkittäville yhteistyökumppaneille. Ohjelma oli sama, mutta iltapäivälle saimme muotinäytökseen muutaman mallin lisää. Tunnelma oli katossa jo aamupäivän osuudessa, mutta iltapäivällä se oli aivan mahtava. Lajinuoret esiintyivät omalle väelleen ja tutuilleen, joten kannustus oli upeata! Iltapäivällä myös kisailtiin enemmän Turbomove-radalla. Parhain aika oli 5,07s! Päivä oli oikein onnistunut.

Your Move päivä antoi paljon lisäpotkua ja kannustusta meille työntekijöille. Parhaillaan viimeistellään tärkeitä osa-alueita. Oheisohjelmasuunnitelma on lähes valmis ja juuri saimme tiedon, että Jenni Vartiainen ja Fintelligens esiintyvät Suurtapahtumassa. Your Move superfanien MotoriikkaMiikan ja salibandyn maailmanmestarin Tero Tiitun rinnalle nousee uusia nimiä. Rattaat kampanjan toteutuksessa pyörivät kovaa vauhtia. Onhan aikaa enää alle 200 päivää ennen h-hetkeä!

Miikka pohtii osa 1

2010-11-22T07:20:00.000-08:00

Tekeekö raha onnelliseksi? Voiko onnea ostaa? Määritteleekö vauraus onnellisuutta?

Liikkumalla ja urheilemalla voi saada hetkittäisen euforian. Minulle liikkuminen on terapiakeinona mitä parhain. Silloin kun tuntuu, että elämä potkii päähän ja seinät luhistuvat päälle, adrenaliiniryöppy tasoittaa olon.

Aikaisemmin oletettiin liikunnan tulevan nuorille oma-aloitteisesti, ja ettei vanhempia/valmentajia juurikaan tarvittu rohkaisemaan. Samalla kun yleisesti ottaen on enemmän rahaa käytössä, sekä teknologiaa tarjolla, myös liikkumisen määrä on radikaalisti vähentynyt.

Yleisseurat ovat vähentyneet merkittävästi, tai ainakin kaventaneet lajivalikoimaansa. Enää vain harvalla nuorella on mahdollista harjoitella useaa lajia vielä murrosiässä, varsinkaan siten, että päälajivalintaa ei olisi siihen mennessä joutunut tekemään. Mikä siihen päätökseen lopulta oikein ajaa?

Vastauksia on toki laidasta laitaan, ja monisyisyys hankaloittaa ilmiön vertailua sekä tutkimista. Taloudellinen syy on kuitenkin huomattava näitä päätöksiä tehdessä. Lasten kasvaessa myös harrastusmaksut kasvavat eksponentiaalisesti. Jos joku kiva harrastus maksoi aikaisemmin esimerkiksi 70 euroa vuodessa, voi se viisi vuotta myöhemmin maksaa esimerkiksi 400 euroa. Jokaisessa lajissa kausihinta määrittyy toki myös mm. asuinpaikan sekä lapsen ja nuoren omien tavoitteiden kautta.

Mikäli yksilöurheilija tähtää esimerkiksi judossa huipulle, aikaisempien vuosien seuramaksujen ja jäsenmaksujen lisäksi viimeistään B-nuorissa pottiin lisätään ulkomaiden kilpailut ja lyhyet leirit. Näihin vain harvoin tulee seuralta tukea, ainakaan koko loppusummaa kattavaa. Varovaisesti arvioiden judossa huipulle tähtäävän B-nuoren tulisi kyetä keräämään noin 5000€/vuosi. Yleensä maksukyky täytyy löytyä oman perheen sisältä.

Judon kilpailusysteemi koki rajun muutoksen muutama vuosi sitten, ja nykyisin judossa on melko samanlainen systeemi kuin tenniksessäkin. Tämä tarkoittaa sitä, ettei yksiin kilpailuihin välttämättä sisälly kuin yksi matsi. Ja mikäli arpa on heittänyt kovan nimen ensimmäiselle kierrokselle, voi kisat olla ohi esimerkiksi 10 sekunnissa. Aika kalliit 10 sekuntia.

Oma kokemus asiasta on vuodelta 2001. Kilpailut pidettiin Hollannissa lähellä Groningenia. Matkaa tehtiin linja-autolla reittiä Savonlinna – Turku – Tukholma – Göteborg – Frederikshavn – Hampuri – Bremen – Leeuwaarden. Hävisin ekan ottelun ja suihkuun. Suihkuun oli kiire, sillä sarjani käytiin viimeisenä, ja lähtiessämme kisapaikalta Hollannista, meillä oli jo kiire Tukholma – Turku lauttaan. N. 30 tuntia myöhemmin ja vain lautoilla pysähdyttyämme ehdimme nipin napin lauttaan. Tarkkoja hintoja en muista, mutta useampi sata euroa 10 sekunnin jälkeisestä ukemista ei tuntunut kovin hyvältä.

Tarinointi ja turinointi 'hieman' venähti, ensi kerralla pyrin kohtuuteen :)

Terkuin Miikka

Valmentajan rooli

2010-11-02T03:11:00.001-07:00

Minkälainen on hyvä juniorivalmentaja joukkuelajeissa? Ensimmäisenä useamman mieleen tulee varmasti valmentaja, joka saa ryhmän menestymään. Mutta onko se kuitenkaan nuoren kannalta se tärkein asia?

Valmentajan yksi tärkeimmistä tehtävistä on kasvattaa pelaajien itsetuntoa ja opettaa heitä arvostamaan itseään. Valmentajan on hyvä muistaa, että työtä tehdään lähinnä lapsia ja nuoria varten – ei itseään. Toimenkuvaan kuuluu lajiopetuksen lisäksi aito kiinnostus nuoren elämää kohtaan. Kun valmentaja tutustuu pelaajiinsa henkilökohtaisemmin, myös valmentaja-pelaajasuhde kehittyy ja molempien vuorovaikutustaidot parantuvat kommunikaatiotilanteissa. Mitä paremmin valmentaja pelaajansa tuntee sitä paremmin hän ymmärtää heidän tunteitaan ja pystyy keskustelemaan niistä ja opastamaan nuorta ajatustensa kanssa. Näin nuori saa tuntemaan itsensä tärkeäksi, arvokkaaksi ja myös käsitystä itsestään pelaajana parantuu.

Osaksi omaa kasvuaan urheilijan täytyy oppia ymmärtämään ryhmädynamiikan saloja. Kuka olisikaan parempi opettaja tässä kuin valmentaja. Vaikka emme välttämättä koe käyttäytymisemme vaikuttavan pelaajiin, totuus on kuitenkin toinen. Jos valmentaja esimerkiksi lajittelemme lapset ”hyviin” ja ”huonoihin”, ”hyvät” pelaa ja ”huonot” istuu –periaatteella, se väkisinkin heijastuu joukkuehenkeen ja tapaan, jolla pelaajat arvostavat toisiaan ja näkevät toisensa persoonina. On eettisesti oikein palkita tunnollinen ja lojaali pelaaja runsaalla peliajalla, vaikka tulos ei välttämättä vastaisi toivottua ja istuttaa huonosti käyttäytyvää pelaajaa, vaikka taidollisesti olisi joukkueen parhaimpia. Valmentaja on kasvattaja vanhempien ja opettajien rinnalla, joka jokaisen valmentajan on tärkeä sisäistää. On tärkeää opettaa lapsille ja nuorille, tulevaisuuden aikuisille, oikeanlaisia arvoja, mikä on oikein ja mikä väärin.

Voitot ovat hieno juttu ja kohentavat pelaajien sekä valmentajan itsetuntoa. Juniorivalmennuksessa on kuitenkin hyvä miettiä niiden merkitystä. On tärkeää opettaa lapsille ja nuorille voittamisen kulttuuri, mutta samalla on tärkeää muistaa valmentaa nuorten ehdoilla. Isäni sanoja lainaten, meidän valmentajien tehtävä on saada nuoret pysymään lajin parissa joko pelaajina tai toimihenkilöinä. Jos kuitenkin suurin osa pelaajista lopettaa lajin ennen aikuisikää motivaatiopulan ja mielenkiinnon lopahtamisen vuoksi, voidaan miettiä voittojen ja ”pikkumestaruuksien” tärkeyttä.

Nuoret pelaajat kehittyvät eri aikaan ja erilaisella vauhdilla, joka tuntuu unohtuvan monelta valmentajalta. Tällöin aletaan puhua penkinlämmittäjistä, minkä ei pitäisi kuulua varhaisnuorten eikä mielestäni muuhunkaan nuorisourheiluun. Liigoissa ja maajoukkueissa on pula osaavista nuorista, tulevaisuuden nimistä. Meillä seuratason valmentajilla on mahdollisuus vaikuttaa omalla panostuksellamme urheilun tason nostamiseen seuroissa sekä koko Suomen laajuisesti. Kun pidämme materiaalin laajana ja annamme mahdollisimman monelle nuorelle mahdollisuuden kehittyä kannustavassa, osaavassa, määrätietoisessa, mutta kärsivällisessä ympäristössä pilaamatta intohimoa ja intoa lajia kohtaan, voimme pitkäjänteisellä toiminnallamme saada näkyviä tuloksia aikaiseksi ja enemmän potentiaalisia seuratoimijoita ja tulevaisuuden tähtiä. Muutaman häviön kustannuksella voidaan uhraus varmasti tehdä.

Kannustaminen on tärkeä osa valmennusta. Positiivinen palaute jää usein sanomatta, jostain syystä on helpompi kertoa asiat, missä olisi vielä parannettavan varaa. Nuori pelaaja ei välttämättä tiedosta omia taitojaan eikä valmentajan hiljainen myhäily paranna pelaajan minäkuvaa omasta osaamisestaan. Olisikin tärkeää muistaa taputtaa pelaajaa olalle ja sanoa: ”Pelasit hyvin ja teit tosi hienon harhautuksen pelin alussa.”. Valmentaja on huomannut hänen uurastuksensa.

Omasta mielestäni kilpa-urheilu on hyvä juttu. Koin itse jalkapallon mielekkäänä harrastuksena ja tavoitteeni olivat nuorempana hyvinkin korkealla. Peliin lähdettiin aina sata lasissa ja voitto mielessä, suurempiakin seuroja vastaan. Se, mikä kuitenkin piti mielenkiintoni lajia kohtaan, oli hyvät joukkuekaverit, lajin hauskuus ja kannustava valmentaja, joka vaati asioita, mutta piti harrastuksen mielekkäänä. Jalkapallo oli myös siihen aikaan ainut asia, jossa koin saavani arvostusta ihmisenä sekä pelaajana.

Urheiluseurat tekevät tärkeää nuorisotyötä. Lajiopetuksen lisäksi tavoitteenamme on kasvattaa lapsista ja nuorista vastuuntuntoisia ja tasapainoisia aikuisia. Työelämässä tarvitaan ryhmätyöosaamistaitoja, sisukkuutta, luovuutta, oman itsensä tuntemista ja omien kykyjen tiedostamista - samoja asioita, mitä tarvitsemme urheilussakin.

Moni huippu-urheilija kertoo valinneen lajinsa, koska nuorena se oli hauskaa ja sitä tehtiin pilke silmäkulmassa. Vielä aikuisiälläkin urheilijat kertovat näiden asioiden olevan kriteereitä, miksi laji on edelleen mieluisaa. Ehkä meille valmentajillekin tekisi hyvää valmentaa pilke silmäkulmassa – kuten valmennettavammekin haluaisivat meidän tekevän.

Liikunnan riemua lastenleireillä!

2010-09-19T03:59:00.000-07:00

On lämmin kesäpäivä lastenleirillä keskellä metsää pienen järven rannalla. Laiturilta kuuluu kiljahduksia, kun lapsiryhmä kirmaa viilentävään järviveteen. Eräästä ryhmästä puolet lähtee etsimään lähdettä metsäteitä ja -polkuja kävellen ja toinen puolisko lähestyy samaa kohdetta soutuveneillä järveltä käsin. Matkalla mukaan tarttuu marjoja ja kukkia, joskus jopa kaarnalaivan aihioita. Leirikeskuksessa erästä taloa kiertää tarkkaavainen nurkkajussi ja palloa laitetaan purkkiin monitoimirakennuksen edessä. Satunnaisen tarkkailijan takana pölähtää heinikko, kun parkouria harjoitteleva lapsijoukko syöksyy kohti puita, kantoja ja rakennuksia. Keskellä leirikeskusta sijaitseva sisäliikuntatila edustaa rakennettua liikuntakulttuuria. Sen uumenissa saattaa olla käynnissä kaupunkisota tai kestosuosikki, kaikki polttaa kaikkia -peli. Ilta-auringon jo hipoessa taivaanrantaa paistuu muurinpohjalla kasa herkullisia lettuja. Lettuja odottaessaan lapset ja nuoret kiertävät juosten mäkistä reittiä nuotion ympäri ja yrittävät rikkoa legendaarista kierrosennätystä. Leiriviikon liikunnat kruunaavat hassunhauska urheilukimara, lapset vs. ohjaajat jalkapallo-ottelu sekä luonnollisesti joraaminen hiki päässä valojen vilkkuessa illan diskossa.

Olen työskennellyt neljä kesää ja useita talvileirejä erään lastensuojelujärjestön leireillä. Vaikka opiskelenkin liikunnanopettajaksi, roolini leireillä ei ole (enkä missään nimessä sen haluaisikaan olevan) liikunnan opettaminen, -ohjaaminen tai jumppatuokioiden pitäminen. Leireillä lapset liikkuvat uskomattoman määrän normaaliin liikuntamääräänsä nähden pelkästään olemalla ja leikkimällä ulkona, uimalla ja siirtymällä ruokailuihin, saunalle tai makkarapaikalle. Leirit koostuvat monipuolisesta tekemisestä: tavallisen arjen lisäksi leireillä musisoidaan, askarrellaan, tutustaan satumaailmoihin sekä liikutaan ja leikitään. Vaikka fyysistä harjoittelua ei leireillä varsinaisesti tulekaan, on liikunnan määrä niin suuri, että kestävyyslajien valmennustietämykselläni uskallan väittää aktiivisimmilla nuorilla normaalin lastenleirin täyttävän jopa nuoren kestävyysharjoittelun perusvaatimukset. Parhaiten kasvaneen liikunnan määrän huomaa illan ja yön aikana, kun väsyneet leiriläiset ikään katsomatta nukkuvat lähes kymmenen tunnin yöunet.

Varsinaista urheiluakin toki harrastetaan leireillä. Jalka- ja pesäpallo ovat suosittuja lajeja. Lisäksi leirialueelta löytyy koripallokori ja jo mainittu pieni sisäliikuntatila, jossa pienellä ryhmällä toisinaan pelataan sählyä. Muutaman kesän ajan kovimpia juttuja etenkin poikien keskuudessa on ollut parkour. Luonto sekä erinäköiset ja -kokoiset rakennetut tilat antavat lajille loistavat puitteet. Parkour on mielestäni positiivisimpia asioita, mitä nuorisourheilukulttuurille on tapahtunut aikoihin. Perinteinen kiipeily ja eteneminen ovat nostaneet itsensä nuorten suosioon lajissa, jonka arvot ovat todella kohdallaan: lajissa ei kilpailla ja turvallisuus, toisten auttaminen sekä oman taitotason mukainen eteneminen pitäisivät olla pinnalla tekemisessä jatkuvasti. Väärin ei parkourissa voi tehdä, vaan jokainen etenee omalla tyylillään.

Talvella liikuntaan tulevat mukaan myös pulkkailu, hiihto ja napakelkkailu. Tilojen ja ympäristön hyödyntäminen sekä hyvin heterogeeniset lapsiryhmät vaativat ohjaajilta mielikuvituksen käyttöä ohjelmien ja leikkien suunnittelussa. Monilla lastenleireillä tilat eivät ole edes niin monipuoliset kuin meillä. Suomessa on totuttu tarkkojen standardivälineiden, -tilojen ja -sääntöjen käyttöön koulumaailmassa ja urheiluseuroissa. Leireillä tästä ajattelumallista joudutaan irtautumaan ja kehittelemään täysin uusia tapoja harrastaa.

Monen jo aikuisiän saavuttaneen lukijan mieleen varmasti tulevat muistot omasta lapsuudestaan. ”Kyllähän tuollaista ennen tehtiin ihan ilman leirejäkin.” Mökillä ja metsissä olen itsekin peuhannut tuntikausia itsekseni tai veljen ja naapurin lapsien kanssa. Ikävä kyllä kaikki ei ole kuten ennen. Jotkut tutkijat puhuvat jo turvakaukalosukupolvesta, joka kasvaa neljän seinän sisällä ja jonka luontosuhde ja suhde omaan kehoonsa ovat vieraantuneet. Liikuntaharrastusten määrä on kasvanut, mutta kokonaisliikunnan määrä vähenee jatkuvasti ja kunto heikkenee. Lapset liikkuvat lähinnä rakennetussa ympäristössä ja ohjatusti. Uusimpien selvitysten mukaan jopa urheilevat lapset saattavat liikkua terveytensä kannalta liian vähän. Tämä johtuu juurikin siitä, että vapaa-ajan liikuntaa ja ”ei urheilunomaista liikuntaa” on liian vähän. Lapset eivät enää lähde metsään rakentamaan itselleen hyppyrimäkeä ja leikkimään Janne Ahosta. Sotaleikit tapahtuvat lähinnä tietokonemaailmassa ja siirtymät kauppaan ja harjoituksiin toteutuvat autolla tai julkisilla liikennevälineillä. Liikunnan lisäksi luontosuhdetta, itsetuntoa ja itsetuntemusta kehittävät myös elämykset, joita leireillä usein tarjotaan. Laskeva ilta-aurinko, maan sisältä pulppuava juotava lähde, itse kerätyistä mustikoista tehty piirakka tai koko leirille vetäisty tanssiesitys ovat asioita, jotka eivät välttämättä kuulu kaupunkilaislasten elämään.

Kuten aina, kolikoilla on myös kääntöpuolensa. Vastuu korostuu entistä enemmän etenkin onnettomuustilanteissa ja aina etsitään syntipukkia. Turvallisuuden huomioiminen on todella hyvä asia ja liian usein onnettomuuksia sattuu nimenomaan turvallisuuden laiminlyönnin takia. Läheltä piti -tilanteita kannattaa analysoida, koska se auttaa ehkäisemään vastaavia tilanteita tulevaisuudessa. Välillä kuitenkin tuntuu, että riskien minimointi vaikeuttaa kohtuuttomasti kasvatus- ja liikuntakasvatustyötä. Monet asiat kielletään vaarallisina, vaikka joskus tapaturmat ovat vain luonnollinen osa liikkumista ja leikkimistä. Jatkuva kieltäminen ja rajoittaminen vaikeuttaa lapsen luonnollista liikkumista, leikkimistä ja mielikuvituksen käyttöä. Onkin iso ero sillä, kielletäänkö jokin vaaralliseksi mielletty asia kokonaan vai mietitäänkö, miten se voitaisiin tehdä turvallisemmin.

Lastenleirejä tarjotaan joka puolella Suomea. Niitä järjestävät mm. lastensuojelujärjestöt, muut leirijärjestöt, kunnat, seurakunnat ja seurat. Jokaisella leirillä liikunta kuuluu osaksi jokapäiväistä toimintaa, kuten sen pitäisi kuulua myös lasten normaalissa elämässä. Mielestäni vanhemmat, opettajat ja valmentajat ovat niitä, jotka pystyvät tuomaan ”leirin” myös lapsen arkeen. Lapset ja nuoret ovat luovan liikunnan mestareita. Nykyään he tarvitsevat ehkä vain hieman enemmän aikuisen tukea ja kannustusta, alkutönäisyä toisenlaiseen liikuntamaailmaan. Mielikuvituksen tukeminen, arkiliikunta, luonto, minäkuva ja elämykset ovat asioita, jotka ovat osa lapsen kasvamista ja kehittymistä. Lastenleireillä niitä tarjotaan, liikunnan kanssa ja ilman.

Seksuaalinen häirintä häiritsee

2010-08-12T05:33:00.000-07:00

Entä jos sinä et haluaisi enää harrastaa, koska valmentaja käy iholle tai huoltaja huomauttelee sopimattomista asioista? Liikunnan ja urheilun nuorisokomitea LUNK on huolestunut siitä, kuinka yleistä seksuaalinen häirintä on liikunnassa ja urheilussa. Asia on arka, eivätkä tapaukset tule läheskään aina esille. Esimerkiksi Norjassa tehdyn tutkimuksen mukaan kaikista nyt huippu-urheilijoina olevista naisista 29 % oli kokenut seksuaalista häirintää jossain vaiheessa. Vaikea sanoa, onko sellaisia tekijöitä, miksi meillä Suomessa voisimme ajatella asian olevan paremmin. Seksuaalinen häirintä ei kohdistu ainoastaan naisiin, vaan se voi kohdistua myös miehiin. Erityisen haavoittuvia ovat lapset ja nuoret, joille kynnys asettaa valmentajan tai oman idolin toiminta kyseenalaiseksi, on korkea.

LUNK suosittelee, että urheiluseurat ja -järjestöt alkaisivat systemaattisesti tarkistaa ohjaajiensa ja muiden seuratoimijoidensa taustoja. Tarkistus perustuisi käytännössä jossain määrin vapaaehtoisuuteen, koska laki lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämisestä rajaa esimerkiksi vapaaehtoisen kansalaistoiminnan lain ulkopuolelle. Onhan kuitenkin epäilyttävää, jos henkilö ei suostu näyttämään rekisteriotetta, kun sen tilaaminen on maksutonta ja onnistuu esimerkiksi sähköpostilla. Kouvolan Jumppaseura ry:n puheenjohtaja Heidi Tamminen kertoo, että heidän seurassaan vastaavaa toimintamallia ollaan käynnistämässä eikä rekisteriotteiden tilaamisessa ole ilmennyt ongelmia.

SLU lajiliittojen kautta ja Nuori Suomi sinettiseuratoiminnan kautta voisivat velvoittaa seuroja ottamaan käytännöksi seuratoimijoiden taustojen tarkastamisen. Kuitenkaan kaikkia järjestöjä ei saada näin mukaan, joten halun tehdä liikuntaa ja urheilua turvallisesti ja läpinäkyvästi tulisi lähteä seuroista itsestään, pohtii LUNK:n puheenjohtaja Kristiina Kangas.

Kristiina Sydneyssä

2010-08-09T00:12:00.000-07:00

Mitä: 5th World Conference on Women and Sport

Missä: Sydney, New South Wales, Australia
Milloin: 20.-23.5.2010
Miksi: Tyttöjen ja naisten aseman parantamiseksi liikunnassa ja urheilussa
Kuka järjesti: International Working Group on Women and Sport (IWG)
Kuka osallistui: Kristiina Kangas, Liikunnan ja urheilun nuorisokomitean puheenjohtaja

Konferenssi

Osallistuin Naiset ja urheilu maailmankonferenssiin toukokuussa Sydneyssä. Konferenssi alkoi virallisilla avauspuheilla, joita oli pitämässä arvovaltaisia puhujia ja entisiä huippu-urheilijoita. Konferenssissa käsiteltiin erilaisia aihekokonaisuuksia, kuten johtajuutta, mediaa ja markkinointia, osallisuutta, terveyttä ja hyvinvointia, urheilua kehitysavun välineenä, ihmisoikeuksia, urheilun rahoitusta, väkivaltaa ja seksuaalista häirintää urheilussa, kulttuuria ja urheilua sekä voimaannuttamista urheilun avulla.

Konferenssin lopussa IWG-puheenjohtajuus symbolisesti siirrettiin Suomelle ja Raija Mattilalle, ja Suomen esittelyvideo sekä Tasavallan Presidentin Tarja Halosen puhe näytettiin konferenssiyleisölle. Konferenssin viimeisenä päivänä oli mahdollisuus kokeilla Australiassa perinteisiä liikuntalajeja: rugbyä, jalkapalloa, krikettiä, verkkopalloa ja maahockey’a sekä lisäksi oli mahdollista kokeilla pyörätuolikoripalloa. Liikuntatuokiossa kävi hyvin ilmi se, että liikunnan avulla on todella mahdollista rikkoa rajoja ja harjoitella yhteistyötä erilaisista taustoista tulevien ihmisten kanssa – etenkin, kun monet, minä mukaan lukien, kokeilivat lajeja ensimmäistä kertaa.

Nuoret, Suomen konferenssi ja social inclusion

Osallistuin konferenssiin Liikunnan ja urheilun nuorisokomitean (LUNK) edustajana. Olin Suomen delegaation nuorin jäsen ja mahdollisesti koko konferenssin nuorin osallistuja. Konferenssi järjestettiin 5.:ttä kertaa ja seuraava konferenssi järjestetään Suomessa, Helsingissä. Konferenssissa verkostoiduin muiden eri mantereilta tulleiden nuorempien osallistujien kanssa, jotta seuraavaa Suomessa järjestettävää konferenssia varten olisi jonkinlaista yhteydenpitoa pohjalla, ja siten mahdollisuuksia saada kaikenikäisiä osallistujia mukaan.

Seurasin tarkalla silmällä, mitä Suomen konferenssissa voisi tehdä paremmin ja muutamia selkeitä asioita havaitsin:

1) Konferenssin, niin kuin muidenkin isojen tapahtumien, ympäristövaikutukset pitäisi minimoida. Esimerkiksi kertakäyttöastioita ja valmiiksi annosteltuja ruokia pitäisi välttää jätteen ja hukkamenekin vähentämiseksi.

2) Konferenssissa pitäisi olla enemmän aikaa aidolle keskustelulle ja kysymyksille, koska se on tärkeintä antia, kun paikalla on yli 500 osallistujaa noin 60 maasta. Usein forumien lopussa oli aikaa vain kahdelle kysymykselle ja sitten oli pakko lopettaa, mikä oli harmillista.

3) Konferenssissa tulisi huomioida köyhemmistä maista tulevien mahdollisuudet osallistua. Pelkästään viisumi voi maksaa jo monta sataa euroa ja ainoastaan kalliiden konferenssihotellien tarjoaminen majoitukseksi ei ole huomaavaista. Tietääkseni olin ainoa, joka majoittui hostellissa konferenssin ajan. Kahden hostellin yhteystiedot oli annettu rekisteröitymisen yhteydessä, mutta ainoastaan hotelleihin varaukset tehtiin konferenssiosallistujan puolesta.

4) Erityisen merkityksellistä on myös osallistujien ikärakenne eli olisi tärkeää, että konferenssiin osallistuisi kaiken ikäisiä, myös nuoria aikuisia – tulevaisuuden luominen ilman nuorten ajatuksia ei ole kovin kestävä pohja.

Kaiken kaikkiaan tuntuu hurskastelevalta luennoida teemoista kuten social inclusion, mutta sitten järjestää konferenssi, johon kaikilla ei ole aidosti mahdollisuutta osallistua ja siksi olisikin hienoa nähdä Suomen konferenssissa enemmän osallistujia myös esimerkiksi vammaisurheilun puolelta. Omaan konferenssiosallistumiseeni sain taloudellista tukea muun muassa Kansan Sivistysrahastolta.

Muita ajatuksia

Liikunnan ja urheilun nuorisokomitean viimeisimmässä kokouksessa päätimme tehdä nuorten kannanoton liittyen seksuaaliseen häirintään liikunnassa ja urheilussa, koska konferenssissa kuulemani luvut Norjan ja Tsekin osalta olivat hätkähdyttäviä. Joissakin maissa vaaditaan jo ”nuhteettomuustodistus” poliisilta etenkin lasten ja nuorten kanssa urheiluseuroissa työskentelyä varten – tämä ei ole Suomessa ainakaan vielä pakollista.

Mediaan liittyen mielenkiintoista olivat muun muassa tutkimustulokset siitä, että miehet eivät todellakaan katso ainoastaan miesurheilua, vaan naisurheilun katsojistakin lajista riippuen voi valtaosa olla miehiä. Merkitsevämpää oli se, järjestetäänkö lajista jokin suurin kilpailu (onko laji esimerkiksi mukana olympialaisissa) JA televisioidaanko tämä tapahtuma. Naisten osuutta eri järjestöjen hallituksissa voisi parantaa sillä, että parannettaisiin läpinäkyvyyttä: hakuprosessi olisi näkyvä/julkinen, kriteerit olisivat kaikkien tiedossa ja perusteltuja ja valintakomiteassa olisi sekä naisia että miehiä.

Harmillisin tapahtuma matkan aikana oli tulipalo hostellissani kolmanneksi viimeisenä yönä. Olin juuri nukahtamassa ja tuli palohälytys. Olin onneksi katsonut paloportaiden sijainnin, joten reitti oli tuttu. Vietin muiden hostellissa asuvien kanssa noin tunnin kadulla kunnes saimme luvan mennä takaisin huoneisiin, mikä tuntui hivenen epäilyttävältä, kun kaikkialla haisi savu. Tulipalo oli syttynyt sisällä poltetusta tupakasta. Kokonaisuutena konferenssi ja matka meni tosi hyvin, oli opettavainen ja ikimuistoinen!

LUNKin blogi on nyt avattu!

2010-08-08T23:33:00.000-07:00

Jes!

Nyt myös Liikunnan ja urheilun nuorisokomitean ajatuksia voi seurata lähes livenä. LUNKin blogissa pohditaan liikunnan ja urheilun ajankohtaisia asioita pääasiassa nuorten ja päätöksenteon kannalta. Tule mukaan seuraamaan, mitä tapahtuu suomalaisen liikunnan ytimessä!

Avauksen keskustelulle tekee puheenjohtajamme Kristiina Kangas, joka piipahti kesän alussa Sydneyssä kansainvälisessä naisliikuntakonferenssissa.

-johanna paukku, tiedottaja