Juoksen, juoksen niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Ruohonkorret taittuvat ja voikukan siemenet lähtevät lentoon viuhuessani niiden ohitse. Äkkiä vaihdan suuntaa, nopeammin kuin yksikään toinen. Näen sen jo edessäni, ihan lähellä. Niin lähellä että kohta voisin jo osua siihen. Vaihdan taas suuntaa salamannopeasti. Loikkaan kiven yli ja voi ei! Hiiri livahtikin kivenkoloon piiloon.
Juoksen, juoksen niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Palikat jäävät välillä jalkojeni alle, mutta se ei haittaa. Ne lentelevät eri suuntiin kuin pienet kipinät. Ei tässä vauhdissa ehdi sellaista huomaamaan. Törmään huoneen oveen, käännyn ja jatkan matkaani. Eikö ne nyt jo huomaa! Kiljahdan kimeästi ja jatkan juoksuani. Ei, ei äiti vieläkään huomaa kuinka olen oppinut juoksemaan. Hän on liian kiireinen huomaamaan minut.
Juoksen, juoksen niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Vilkaisen rannettani, voi ei! Tästä saan kuulla vielä pitkään. Kiristän askeleitani ja väistelen lätäköitä. Sateenvarjoni käännähtää ympäri kovasta tuulesta, pisarat paiskautuvat naamalleni. Valot näyttävät punaista ja joudun pysähtymään. Ohi ajava auto roiskaisee päälleni vettä. Sen lisäksi että olen litimärkä olen niin pahasti myöhässä.
Juoksen, juoksen niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Ensin olen aivan hievahtamatta, aivan varmasti olen. Sitten se tapahtuu. Pahin painajainen. Heilahdan tuhannesosan liian aikaisin. Irtoan telineestä. Enää ei mitään ole tehtävissä. Ei enää auta vaikka juoksisin niin kovaa kuin pääsen. Irroitan numerolapun rinnastani ja tulostaulussa lukee kohdallani hylätty.
Juoksen, juoksen niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Näkikö se minut? Jäinkö kiinni? Ei, en usko. Jatkan matkaa kulman taakse. Hengästyn hurjasti. Kaduttaa. Päässä tykyttää ajatus, mitä mä sanon mutsille? Mä lupasin sille. Saanko enää lähteä luokkaretkellekään, kun lupasin ettei tämä toistu. Pysähdyn ja totean, että opettaja on aivan takanani ja savuava tumppi on edelleen kädessäni.
Juoksen, juoksen niin kovaa kuin jaloistani pääsen. Tänään on minun vuoroni. Tänään saan nimeni lehteen! Juoksen ja ei, tuomari ei vihellä. Tihennän askelta ja otan pallon haltuuni. Enää muutama askel ja sitten sen on lähdettävä. Tukijalka asettuu pallon viereen ja jihuu, pallo singahtaa yläriman kautta...maalivahdin syliin. Minä en onnistunut tänäänkään, vaikka juoksin. Minä todella juoksin!
Kaikki me juoksemme läpi elämämme, juoksemme niin kovaa kuin jaloistamme pääsemme. Jalkoja polttaa jatkuva kiire ja tekemättömät työt. Kotikin pitäisi pitää puhtaana. Pitäisi aloittaa dietti ja kuntokuuri, mutta kun ei ehdi. Juoksemme karkuun tekemiämme virheitä. Pelkäämme epäonnistumista. Pelkäämme ettei meitä huomata, jollemme juokse ja onnistu.
Mitäpä jos tänään ehtisitkin tehdä sen kaikkein tärkeimmän teon ja lepäisit. Lakkaisit kiirehtimästä ja pysähtyisit hetkeksi katsomaan ympärillesi. Itse ymmärsin tämän kun näin, että se kissa joka hiirtä jahtasi, heittikin oikoselleen kiven päälle ja jäi levollisena vain odottamaan saalistaan. Se ymmärsi, ettei kannata hötkyillä turhaan. Kyllä se hiiri sieltä vielä ulos tulee ja sitten onkin taas mentävä!
0 kommenttia:
Lähetä kommentti