Minkälainen on hyvä juniorivalmentaja joukkuelajeissa? Ensimmäisenä useamman mieleen tulee varmasti valmentaja, joka saa ryhmän menestymään. Mutta onko se kuitenkaan nuoren kannalta se tärkein asia?
Valmentajan yksi tärkeimmistä tehtävistä on kasvattaa pelaajien itsetuntoa ja opettaa heitä arvostamaan itseään. Valmentajan on hyvä muistaa, että työtä tehdään lähinnä lapsia ja nuoria varten – ei itseään. Toimenkuvaan kuuluu lajiopetuksen lisäksi aito kiinnostus nuoren elämää kohtaan. Kun valmentaja tutustuu pelaajiinsa henkilökohtaisemmin, myös valmentaja-pelaajasuhde kehittyy ja molempien vuorovaikutustaidot parantuvat kommunikaatiotilanteissa. Mitä paremmin valmentaja pelaajansa tuntee sitä paremmin hän ymmärtää heidän tunteitaan ja pystyy keskustelemaan niistä ja opastamaan nuorta ajatustensa kanssa. Näin nuori saa tuntemaan itsensä tärkeäksi, arvokkaaksi ja myös käsitystä itsestään pelaajana parantuu.
Osaksi omaa kasvuaan urheilijan täytyy oppia ymmärtämään ryhmädynamiikan saloja. Kuka olisikaan parempi opettaja tässä kuin valmentaja. Vaikka emme välttämättä koe käyttäytymisemme vaikuttavan pelaajiin, totuus on kuitenkin toinen. Jos valmentaja esimerkiksi lajittelemme lapset ”hyviin” ja ”huonoihin”, ”hyvät” pelaa ja ”huonot” istuu –periaatteella, se väkisinkin heijastuu joukkuehenkeen ja tapaan, jolla pelaajat arvostavat toisiaan ja näkevät toisensa persoonina. On eettisesti oikein palkita tunnollinen ja lojaali pelaaja runsaalla peliajalla, vaikka tulos ei välttämättä vastaisi toivottua ja istuttaa huonosti käyttäytyvää pelaajaa, vaikka taidollisesti olisi joukkueen parhaimpia. Valmentaja on kasvattaja vanhempien ja opettajien rinnalla, joka jokaisen valmentajan on tärkeä sisäistää. On tärkeää opettaa lapsille ja nuorille, tulevaisuuden aikuisille, oikeanlaisia arvoja, mikä on oikein ja mikä väärin.
Voitot ovat hieno juttu ja kohentavat pelaajien sekä valmentajan itsetuntoa. Juniorivalmennuksessa on kuitenkin hyvä miettiä niiden merkitystä. On tärkeää opettaa lapsille ja nuorille voittamisen kulttuuri, mutta samalla on tärkeää muistaa valmentaa nuorten ehdoilla. Isäni sanoja lainaten, meidän valmentajien tehtävä on saada nuoret pysymään lajin parissa joko pelaajina tai toimihenkilöinä. Jos kuitenkin suurin osa pelaajista lopettaa lajin ennen aikuisikää motivaatiopulan ja mielenkiinnon lopahtamisen vuoksi, voidaan miettiä voittojen ja ”pikkumestaruuksien” tärkeyttä.
Nuoret pelaajat kehittyvät eri aikaan ja erilaisella vauhdilla, joka tuntuu unohtuvan monelta valmentajalta. Tällöin aletaan puhua penkinlämmittäjistä, minkä ei pitäisi kuulua varhaisnuorten eikä mielestäni muuhunkaan nuorisourheiluun. Liigoissa ja maajoukkueissa on pula osaavista nuorista, tulevaisuuden nimistä. Meillä seuratason valmentajilla on mahdollisuus vaikuttaa omalla panostuksellamme urheilun tason nostamiseen seuroissa sekä koko Suomen laajuisesti. Kun pidämme materiaalin laajana ja annamme mahdollisimman monelle nuorelle mahdollisuuden kehittyä kannustavassa, osaavassa, määrätietoisessa, mutta kärsivällisessä ympäristössä pilaamatta intohimoa ja intoa lajia kohtaan, voimme pitkäjänteisellä toiminnallamme saada näkyviä tuloksia aikaiseksi ja enemmän potentiaalisia seuratoimijoita ja tulevaisuuden tähtiä. Muutaman häviön kustannuksella voidaan uhraus varmasti tehdä.
Kannustaminen on tärkeä osa valmennusta. Positiivinen palaute jää usein sanomatta, jostain syystä on helpompi kertoa asiat, missä olisi vielä parannettavan varaa. Nuori pelaaja ei välttämättä tiedosta omia taitojaan eikä valmentajan hiljainen myhäily paranna pelaajan minäkuvaa omasta osaamisestaan. Olisikin tärkeää muistaa taputtaa pelaajaa olalle ja sanoa: ”Pelasit hyvin ja teit tosi hienon harhautuksen pelin alussa.”. Valmentaja on huomannut hänen uurastuksensa.
Omasta mielestäni kilpa-urheilu on hyvä juttu. Koin itse jalkapallon mielekkäänä harrastuksena ja tavoitteeni olivat nuorempana hyvinkin korkealla. Peliin lähdettiin aina sata lasissa ja voitto mielessä, suurempiakin seuroja vastaan. Se, mikä kuitenkin piti mielenkiintoni lajia kohtaan, oli hyvät joukkuekaverit, lajin hauskuus ja kannustava valmentaja, joka vaati asioita, mutta piti harrastuksen mielekkäänä. Jalkapallo oli myös siihen aikaan ainut asia, jossa koin saavani arvostusta ihmisenä sekä pelaajana.
Urheiluseurat tekevät tärkeää nuorisotyötä. Lajiopetuksen lisäksi tavoitteenamme on kasvattaa lapsista ja nuorista vastuuntuntoisia ja tasapainoisia aikuisia. Työelämässä tarvitaan ryhmätyöosaamistaitoja, sisukkuutta, luovuutta, oman itsensä tuntemista ja omien kykyjen tiedostamista - samoja asioita, mitä tarvitsemme urheilussakin.
Moni huippu-urheilija kertoo valinneen lajinsa, koska nuorena se oli hauskaa ja sitä tehtiin pilke silmäkulmassa. Vielä aikuisiälläkin urheilijat kertovat näiden asioiden olevan kriteereitä, miksi laji on edelleen mieluisaa. Ehkä meille valmentajillekin tekisi hyvää valmentaa pilke silmäkulmassa – kuten valmennettavammekin haluaisivat meidän tekevän.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti