Hyvään käyttäytymiseen kuuluu toisten huomioiminen ja kunnioittaminen, yhteisten sääntöjen noudattaminen ja asiallisuus tilanteessa kun tilanteessa. Edellä mainitut ohjeet pätevät yleensä hienosti meidän jokapäiväisessä arjessa. On ihana huomata kaatosateessa pyöräillessä auton hidastavan vain päästääkseen märän ilmestyksen tien yli. Märkä mikä märkä, sitä tosiasiaa ei voi muuttaa, mutta voin silti kertoa, että vaikka jokainen päällä oleva vaatekappale olisi läpeensä märkänä, niin kyllä tuo pieni huomionosoitus jaksaa lämmittää mieltä kotiin asti.
Mutta entäs kun siirrytään pyöräteiltä urheilukentille. Miten hyvät käytöstavat näkyvät siellä, vai näkyvätkö ollenkaan!? Joukkuelajien harrastajana tiedän, että mitään ”soreja” ei kentällä sallita, koska eihän nyt kukaan tahallaan halua vastustajaa satuttaa – niin, ainakaan periaatteessa. Jos huomataan toisen loukkaantuneen, laitetaan peli tällöin yleensä poikki. Vahingot ovat vahinkoja ja jollain tapaa loukkaantumiset jopa kuuluvat urheiluun, mutta missä menee raja toisen satuttamisessa? Kuka määrittelee milloin teko oli tahallinen, milloin ei?
Joskus mietin, onko urheilukentillä ja etenkin katsomossa eri säännöt. Pienet nyrkkitappelut vain jollain sairaalla tavalla sytyttävät yleisön ja vastustajalle huutelu kentällä ja katsomossa kuuluu pelin henkeen. Kolikon kääntöpuolella onkin toisten huoli siitä miten tappelussa ”hävinneelle” kävi. Kysymys kuuluukin, kuinka paljon kentällä mietitään tekojen seurauksia? Vai sallimmeko me, urheilijat ja katsojat, urheilun maailmassa enemmän?
Viimeaikaiset tapahtumat urheilun piirissä on saanut miettimään, minne nuorena opittu kultainen reilun pelin henki ja viattomuus katoaa… Toki urheilu jos mikä nostattaa tunteet pintaan itse kullakin, mutta meillä jokaisella on vastuu omasta käytöksestämme. Kunnioitus vastustajaa ja yleensäkin muita ihmisiä kohtaan tulisi olla peruslähtökohtana toimissamme. Jätetään ne keskisormet ja turhat tappelut ajatuksen tasolle ja käyttäydytään niin kuin meidän kuuluu. Ohjataan omalla hyvällä esimerkillämme muita, etenkin nuorempia sukupolvia hyvään käytökseen. Ei ruokita mediaa typerillä letkautuksilla tai teoilla, joista joudumme kuitenkin tulevaisuudessa kantamaan seuraukset.
Unohdetaan kuuluisat viidakon lait ja tehdään vaihteeksi kuten eräs pikkupoika jääkiekkopelin aikana katsomossa, todetessaan vastustajan siirtyessä johtoon: ”ei se mitään, ensi kerralla on meidän vuoro”. Ja kuinka ollakaan kotijoukkue tasoitti hetkeä myöhemmin. Muutamaa penkkiriviä alempana istuvat iäkkäämmät herrat päättivät huudella vastustajalle törkeyksiä – onnellisina kotijoukkueen menestyksestä tietenkin. Samainen pikkupoika tyytyi hymyilemään leveästi ja kuiskaamaan isälleen: ”jee, mä tiesin”.
…Hyvä käytös vaatii loppujen lopuksi pieniä tekoja.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti