On lämmin kesäpäivä lastenleirillä keskellä metsää pienen järven rannalla. Laiturilta kuuluu kiljahduksia, kun lapsiryhmä kirmaa viilentävään järviveteen. Eräästä ryhmästä puolet lähtee etsimään lähdettä metsäteitä ja -polkuja kävellen ja toinen puolisko lähestyy samaa kohdetta soutuveneillä järveltä käsin. Matkalla mukaan tarttuu marjoja ja kukkia, joskus jopa kaarnalaivan aihioita. Leirikeskuksessa erästä taloa kiertää tarkkaavainen nurkkajussi ja palloa laitetaan purkkiin monitoimirakennuksen edessä. Satunnaisen tarkkailijan takana pölähtää heinikko, kun parkouria harjoitteleva lapsijoukko syöksyy kohti puita, kantoja ja rakennuksia. Keskellä leirikeskusta sijaitseva sisäliikuntatila edustaa rakennettua liikuntakulttuuria. Sen uumenissa saattaa olla käynnissä kaupunkisota tai kestosuosikki, kaikki polttaa kaikkia -peli. Ilta-auringon jo hipoessa taivaanrantaa paistuu muurinpohjalla kasa herkullisia lettuja. Lettuja odottaessaan lapset ja nuoret kiertävät juosten mäkistä reittiä nuotion ympäri ja yrittävät rikkoa legendaarista kierrosennätystä. Leiriviikon liikunnat kruunaavat hassunhauska urheilukimara, lapset vs. ohjaajat jalkapallo-ottelu sekä luonnollisesti joraaminen hiki päässä valojen vilkkuessa illan diskossa.
Olen työskennellyt neljä kesää ja useita talvileirejä erään lastensuojelujärjestön leireillä. Vaikka opiskelenkin liikunnanopettajaksi, roolini leireillä ei ole (enkä missään nimessä sen haluaisikaan olevan) liikunnan opettaminen, -ohjaaminen tai jumppatuokioiden pitäminen. Leireillä lapset liikkuvat uskomattoman määrän normaaliin liikuntamääräänsä nähden pelkästään olemalla ja leikkimällä ulkona, uimalla ja siirtymällä ruokailuihin, saunalle tai makkarapaikalle. Leirit koostuvat monipuolisesta tekemisestä: tavallisen arjen lisäksi leireillä musisoidaan, askarrellaan, tutustaan satumaailmoihin sekä liikutaan ja leikitään. Vaikka fyysistä harjoittelua ei leireillä varsinaisesti tulekaan, on liikunnan määrä niin suuri, että kestävyyslajien valmennustietämykselläni uskallan väittää aktiivisimmilla nuorilla normaalin lastenleirin täyttävän jopa nuoren kestävyysharjoittelun perusvaatimukset. Parhaiten kasvaneen liikunnan määrän huomaa illan ja yön aikana, kun väsyneet leiriläiset ikään katsomatta nukkuvat lähes kymmenen tunnin yöunet.
Varsinaista urheiluakin toki harrastetaan leireillä. Jalka- ja pesäpallo ovat suosittuja lajeja. Lisäksi leirialueelta löytyy koripallokori ja jo mainittu pieni sisäliikuntatila, jossa pienellä ryhmällä toisinaan pelataan sählyä. Muutaman kesän ajan kovimpia juttuja etenkin poikien keskuudessa on ollut parkour. Luonto sekä erinäköiset ja -kokoiset rakennetut tilat antavat lajille loistavat puitteet. Parkour on mielestäni positiivisimpia asioita, mitä nuorisourheilukulttuurille on tapahtunut aikoihin. Perinteinen kiipeily ja eteneminen ovat nostaneet itsensä nuorten suosioon lajissa, jonka arvot ovat todella kohdallaan: lajissa ei kilpailla ja turvallisuus, toisten auttaminen sekä oman taitotason mukainen eteneminen pitäisivät olla pinnalla tekemisessä jatkuvasti. Väärin ei parkourissa voi tehdä, vaan jokainen etenee omalla tyylillään.
Talvella liikuntaan tulevat mukaan myös pulkkailu, hiihto ja napakelkkailu. Tilojen ja ympäristön hyödyntäminen sekä hyvin heterogeeniset lapsiryhmät vaativat ohjaajilta mielikuvituksen käyttöä ohjelmien ja leikkien suunnittelussa. Monilla lastenleireillä tilat eivät ole edes niin monipuoliset kuin meillä. Suomessa on totuttu tarkkojen standardivälineiden, -tilojen ja -sääntöjen käyttöön koulumaailmassa ja urheiluseuroissa. Leireillä tästä ajattelumallista joudutaan irtautumaan ja kehittelemään täysin uusia tapoja harrastaa.
Monen jo aikuisiän saavuttaneen lukijan mieleen varmasti tulevat muistot omasta lapsuudestaan. ”Kyllähän tuollaista ennen tehtiin ihan ilman leirejäkin.” Mökillä ja metsissä olen itsekin peuhannut tuntikausia itsekseni tai veljen ja naapurin lapsien kanssa. Ikävä kyllä kaikki ei ole kuten ennen. Jotkut tutkijat puhuvat jo turvakaukalosukupolvesta, joka kasvaa neljän seinän sisällä ja jonka luontosuhde ja suhde omaan kehoonsa ovat vieraantuneet. Liikuntaharrastusten määrä on kasvanut, mutta kokonaisliikunnan määrä vähenee jatkuvasti ja kunto heikkenee. Lapset liikkuvat lähinnä rakennetussa ympäristössä ja ohjatusti. Uusimpien selvitysten mukaan jopa urheilevat lapset saattavat liikkua terveytensä kannalta liian vähän. Tämä johtuu juurikin siitä, että vapaa-ajan liikuntaa ja ”ei urheilunomaista liikuntaa” on liian vähän. Lapset eivät enää lähde metsään rakentamaan itselleen hyppyrimäkeä ja leikkimään Janne Ahosta. Sotaleikit tapahtuvat lähinnä tietokonemaailmassa ja siirtymät kauppaan ja harjoituksiin toteutuvat autolla tai julkisilla liikennevälineillä. Liikunnan lisäksi luontosuhdetta, itsetuntoa ja itsetuntemusta kehittävät myös elämykset, joita leireillä usein tarjotaan. Laskeva ilta-aurinko, maan sisältä pulppuava juotava lähde, itse kerätyistä mustikoista tehty piirakka tai koko leirille vetäisty tanssiesitys ovat asioita, jotka eivät välttämättä kuulu kaupunkilaislasten elämään.
Kuten aina, kolikoilla on myös kääntöpuolensa. Vastuu korostuu entistä enemmän etenkin onnettomuustilanteissa ja aina etsitään syntipukkia. Turvallisuuden huomioiminen on todella hyvä asia ja liian usein onnettomuuksia sattuu nimenomaan turvallisuuden laiminlyönnin takia. Läheltä piti -tilanteita kannattaa analysoida, koska se auttaa ehkäisemään vastaavia tilanteita tulevaisuudessa. Välillä kuitenkin tuntuu, että riskien minimointi vaikeuttaa kohtuuttomasti kasvatus- ja liikuntakasvatustyötä. Monet asiat kielletään vaarallisina, vaikka joskus tapaturmat ovat vain luonnollinen osa liikkumista ja leikkimistä. Jatkuva kieltäminen ja rajoittaminen vaikeuttaa lapsen luonnollista liikkumista, leikkimistä ja mielikuvituksen käyttöä. Onkin iso ero sillä, kielletäänkö jokin vaaralliseksi mielletty asia kokonaan vai mietitäänkö, miten se voitaisiin tehdä turvallisemmin.
Lastenleirejä tarjotaan joka puolella Suomea. Niitä järjestävät mm. lastensuojelujärjestöt, muut leirijärjestöt, kunnat, seurakunnat ja seurat. Jokaisella leirillä liikunta kuuluu osaksi jokapäiväistä toimintaa, kuten sen pitäisi kuulua myös lasten normaalissa elämässä. Mielestäni vanhemmat, opettajat ja valmentajat ovat niitä, jotka pystyvät tuomaan ”leirin” myös lapsen arkeen. Lapset ja nuoret ovat luovan liikunnan mestareita. Nykyään he tarvitsevat ehkä vain hieman enemmän aikuisen tukea ja kannustusta, alkutönäisyä toisenlaiseen liikuntamaailmaan. Mielikuvituksen tukeminen, arkiliikunta, luonto, minäkuva ja elämykset ovat asioita, jotka ovat osa lapsen kasvamista ja kehittymistä. Lastenleireillä niitä tarjotaan, liikunnan kanssa ja ilman.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti